Gravity (2013)

Jätinpä tämän tekeleen teatterikierroksella väliin, koska tämä on juuri sellaista täsmäsuunnattua akatemiapalkintoja kalastelevaa paskaa, jota pyrin välttelemään.

Ja enpäs ollut väärässä.

Leffan anti taitaa summautua tähän kuvaan aika tehokkaasti:

Hei muistatteks sen Kubrickin leffan? Mä oon vähän niinku avaruuskohdussa kans!

Noh, jos nyt jotain hyvääkin pitää kaivaa esiin, niin soundtrack ja itseasiassa koko äänimaailma, oli ihan toimiva. Jotenkin koko elokuvan pituuden ajan vain toivoin, että päähenkilö luovuttaisi ja päättäisi antautua ilmakehän polttouhriksi. Ai niin, sekin on jo tehty...

Surf's up dudes and dudettes! (Kourallinen avaruustomua sille, joka muistaa tämän elokuvan)

Summataanpas vielä: Gravity ei varsinaisesti ole huono, mutta ei myöskään hyvä. Tämä on niitä sentimentaalisia ongenkoukkuja veteen joka välissä heittäviä kultaisen keskitien kulkijoita, jotka eivät jätä oikein mitään käteen. Olisi edes huippuhuono, niin saisi edes raivonpuuskan palkkioksi. Nyt ei suotu sitäkään.

Mä kävin vaan keräämässä massit himaan tällä kertaa.

Miami Blues

Ystäväni ja vihamieheni Markoboy86:den kanssa laadimme muutama päivä takaperin kalmean kuun loisteessa verivalan ja neitsyttä alasti nuotion ääressä uhratessamme otimme haasteeksi kirjoittaa arvostelun tai analyysin kirjaan perustuvasta elokuvasta, jonka alkuperäisteos ei ole itselle ennestään tuttu. Joten näillä eväillä mennään.

Elokuvaksi valikoitui George Armitagen ohjaama, pienoista kulttimainetta nauttiva Miami Blues vuodelta 1990.

Ällös erehdy. Tämä ei ole mikään romanttinen komedia.

Elokuva perustuu Charles Willefordin kirjasarjaan, jonka päähenkilön virkaa pitää hallussaan Hoke Moseley niminen, ainakin elokuvan perusteella epäonninen ja rähjääntynyt etsivä.

Elokuvan päähenkilönä ei kuitenkaan toimi Fred Wardin antaumuksella tulkitsema Hoke, vaan nuoren, vähemmän pöhöttyneen, petomaisella rintakarvoituksella varustetun, Alec Baldwinin tulkitsema Junior.

"Venaas ku näette mun munamaunot" 

Moseley toimii pääosan ajasta sivuhahmona / sijaiskärsijänä, pikkurötöksiä tehtailevan Juniorin rikosaallon harjalla.

Miami Blues alkaa harvinaisen raflaavasti, päähenkilön saapuessa lentokoneella Miamiin. Heti rullaportaisiin päästessään tungetteleva harekrishnailija yrittää tyrkyttää uskoaan juuri matkalaukun varastaneelle Juniorille. Ilmoittaessaan nimekseen Rawindra, Junior tarraa tätä sormista kiinni, katkaisee ne ja kertoo nimekseen "Trouble". Myöhemmin saamme selville, että kyseinen kaljupäinen huliukkeli on kuollut ilmeisesti shokin aiheuttamaan sydänkohtaukseen, seikka, jolle jopa poliisit nauravat. Ei ole hareharematahare porukoiden henki kovin vahvassa kurssissa ainakaan Hollywoodissa. Toisaalta, eipä taida olla muuallakaan.

Tarina etenee tästä eteenpäin lähinnä Juniorin ja tämän kovaonnisen prostituoidun tyttöystävän, Susien (terhakkatissinen, sulojaan kovin auliisti esittelevä Jennifer Jason Leigh), kommelluksia seuraillen.

"50 bucks? Might be worth a suck."

Susielle Junior on vakaasti vakuuttanut olevansa sijoituspankkiiri. Yksinkertainen landepaukku tietysti nielee palturia laskettelevalta komistukselta kaiken täytenä totuutena. Myöhemmin Junior kyllä myöntää Susielle olevansa eräänlainen Robin Hood, tosin sillä erotuksella, ettei ryöstä vain köyhiä, eikä oikeastaan anna saalistaan kenellekään muulle kuin itselleen.

Ulkoasultaan ja tarinankuljetukseltaan kyseessä on harvinaisen toimiva elokuvataiteen edustaja. Tapahtumat vaikuttavat alkuun hieman irrallisilta, ja Moseleyn sekä Juniorin tarinat nivoutuvat vasta puolivälin tienoolla sujuvasti yhteen, mutta silti "se jokin" on saatu hyvin vangittua selluloidille. Visuaalisesti elokuva muistuttaa jonkin verran 80-luvun määrittäviä teoksia, kuten Miami Vicea ja Elää ja Kuolla L.A:ssa mestariteosta. Kuitenkin pahin kasariestetiikka on onnistuttu pudottamaan pois, ja hyvä niin.
toim. huom: Eräälle Kyllöselle mainittakoon, että elokuvassa nähdään useita otoksia näyttävästä punaisesta 80-lukulaisesta Pontiacista.

Loppua kohden tarina synkistyy ja saavuttaa myös pulp-fiktiolle tyypilliset väkivallan tasot. Missään vaiheessa elokuva ei kuitenkaan menetä kieroa ja hieman vinksahtanutta humoristista otettaan. Moseley on hahmona eräänlainen hieman särmikkäämpi versio kaikille toivottavasti tutusta Columbosta. Tosin Moseleyn erottaa Columbosta hillitön viinalla läträily (säilöö mm. tekohampaansa viskilasiin) ja eipä kaverilla vaimoakaan pahemmin näy. Toisaalta eipä sitä Columbonkaan aina mainitsemaa naikkosta ikinä ruudulla nähty.

Not your average beat cop.

Junior ja lopulta hieman ensisilmäystä fiksummaksi paljastuva Susie ovat myös hyvin moniulotteisesti kirjoitettuja ja tulkittuja hahmoja. Juniorilla on selvästi historiansa, ja pakkomielteiselle toiminnallekin löytyy pienellä etsiväntyöllä syynsä. Susie taas puolestaan on eräänlainen "väärässä paikassa väärään aikaan" tyylinen arkkityyppi, jonka merkittävyys tarinalle selviää lopulta erään kirpeän piirakan kautta (repikööt tästä vertauskuvallisuutta, ken niitä kaipaa).

Miami Blues on siinä määrin loistava elokuvataiteen edustaja, että päätän arvosteluni spoilerien sijaan sitaattiin. Susie ihmettelee Juniorin jatkuvaa sähellystä ja levottomuutta ja alkaa tivaamaan käytökselle syitä. Antisankarimme vastaa naiselle lopulta:

""My problem is that I can have everything and anything in the world I want, but I just don't know what I want."

Kaiketi tämä pitää nyt kirjanakin sitten lukea.

Elä oo palikka. Kahto miun leffa!

Tony Ballard: Kuoleman Pilvi

Tony Ballard: Kuoleman Pilvi

(suomennettu 1993, toinen painos, alkuperäistä julkaisuvuotta ei tiedossa)

Lähdetäänpäs liikkeelle pienellä salapoliisityöllä.

Kirjan kannessa tekijäksi on ilmoitettu Tony Ballard. Ballardin nimi toistuu myös kirjan nimiösivulla. Kuitenkin ensimmäisellä otsakesivulla tekijäksi ilmoitetaan A.F Morland. Pienen tutkiskelun avulla sain selville, että A.F Morland on itseasiassa Friedrich Tenkrat nimisen saksalaisen kioskikirjoihin erikoistuneen kirjailijan salanimi. Tenkrat on kirjoittanut kirjoja myös nimillä Brian Ford, Edgar Tarbot sekä Anne Karen (heh...).

Kannessa mainittu Tony Ballard onkin siis itseasiassa tämän kirjan, ja tarkalleen ottaen kokonaisen kirjasarjan päähenkilö. Miksi Ballardin seikkailuja sitten on julkaistu kymmeniä ja jopa käännetty useille kielille? Asian perinpohjaiseen selvittämiseen vaadittaisiin todennäköisesti isomman toimikunnan perusteellinen, vuosia kestävä tutkimus. Jotain osviittaa asiasta ehkä antaa kuitenkin seuraava tekstinpätkä:

"Siitä oli ikuisuus. Meidän tiemme erkanivat, kun Frankiesta tuli Saatanan palvelija. Hän oli pitkään toiminut yhdessä Rufuksen, monikasvoisen demonin kanssa, mutta kun olin MIster Silverin avulla tehnyt selvän tuosta kammottavasta noidasta, oli Frank Esslin saanut turvapaikan Yoralta, kuolleiden papittarelta.
          Frankilla oli minun maaginen sormukseni ja olin joutunut kokemaan kun Frank aktivoi sormuksen. Sen mustasta kivestä oli hyökännyt kimppuuni sädepantteri.
          Frankista alettiin kouluttaa magiamurhaajaa. Hänen koulutuksensa saattoi olla jo loppukin. Silloin kohtasimme varmasti lähiaikoina."

(lainattu tekstistä sellaisenaan, kirjoitusvirheisiin sen suuremmin puuttumatta)



Noin periaatteellisella tasolla olisin valmis myöntämään "sädepantterin" ohimennen mainitsevalle kirjalle kaikki järjen tällä puolella jaettavissa olevat kirjallisuuspalkinnot, aina Hugosta, Saturniin ja miksei vaikka Nobeliinkin (ilmeisesti kirjan ainoa kirjallisuuden alan meriitti rajoittuu tällä kertaa tuohon kannen vasemmassa yläkulmassa sijaitsevaan "10mk" "palkintoon"), mutta valitettavasti nämä muutamat ulkoasialliset pikkuyksityiskohdat poislukien, kyseessä on harvinaisen heikkolahjainen tekele.

Palataanpas ihan kirjan aiheeseen. Tämänpäiväinen mestariteoksemme alkaa kohtauksella, jossa ilmeisen kultaotsainen amerikkalainen amatöörilentäjä suhailee yksityiskoneellaan, jossain päin Keski-Eurooppaa ja törmää Saatanan muotoiseen pilveen. Kyllä, pilvi kuvaillaan pukinpartaiseksi pirun kuvatukseksi, sarvineen päivineen.

Pilotti jonka nimeä en nyt suostu muistamaan, kokee pilven läpi lentäessään jonkinlaisen metamorfoosin ja alkaa muuttumaan karvaiseksi saatanaa palvovaksi jättiläismäiseksi ihmisapinaksi. Sivuhuomautuksena mainitaan kyllä, että kyseessä on itse Luciferin uusin yritys valloittaa maanpäällinen valtakunta (!?). Kuinkas muutenkaan. "Hirviömme" päätyy seuraavaksi tappelemaan baarissa, viiltämään prostituoidun pään irti ja raiskaamalla muuntamaan toisen naisen itsensä kaltaiseksi pedoksi. Tapahtumien tarkempi järjestys on jo minultakin tehokkaan kirurgisen aivokaavinnan ansiosta hämärtynyt.

"Karvapilottia" hälyytetään jahtaamaan lopulta Tony Ballard niminen, vahvasti John Constantinelta piirteitä lainannut okkultisti, epämääräisen joukkonsa kanssa. Joukkoon lukeutuu erinäisten metallien mukaan nimettyjä demoneja ja velhoja, jotka ilmeisesti ovat jonkinlaista sukua keskenään.

Vaan se "juonesta". Keskitytään seuraavaksi itse arvosteluosioon.

Kirja on ilmeisen pikaisesti ja tökerösti, todennäköisesti saksasta suomeksi käännetty. Suomentajaksi on merkitty Ari Inkinen. Teksti vilisee kirjoitusvirheitä ja käännösperäisiä epäloogisuuksia. Usein jopa hahmojen nimet saattavat saada kahden peräkkäisen lauseen sisällä uuden kirjoitusasun. Saavutushan tämäkin.

Kaikkein uskomattominta tässä tekeleessä on kuitenkin se, miten hyvin tekstin muotoon on onnistuttu pukemaan b-luokan budjetilla varustetun kauhuelokuvan tyyli ja jopa suuressa määrin ulkomuotokin. Erinäiset toimintakohtaukset ja muodonmuutokset kuulostavat tekstinkin puolella siltä, kuin kirjoittajalle olisi annettu jonkinlainen rajallinen "efektibudjetti". Toisaalta, olisihan se ehkä ollut helpompaa, lähteä "lovecraftailemaan" ja kuvailla kaikkea mahdollisimman epämääräisesti.

Yritä siinä sitten kauhunväreitä itsellesi rakennella, kun mielessäsi kirjan pääpiru on ottanut muodokseen tämän:

Tiettyä charmia tästäkin teoksesta kuitenkin löytyy. Aina aika ajoittain kirjailija eksyy kuvailemaan, ilmeisesti sarjan aiemmissa kirjoissa tapahtuneita "elämää suurempia" seikkailuja, joissa vilisee demoneja, kultisteja ja saatananpalvojia vaikka millä mitoin. En tosin ole täysin vakuuttunut (eikä internetkään asiasta tunnu juuri tietävän) siitä, että näitä kyseisiä seikkailuja on edes koskaan kokonaisina kirjoina julkaistu. Taitava ja hyvillä hermoilla varustettu lukija, saattaisikin saada parista Ballard-pökäleestä kaivettua esiin huomattavasti mielenkiintoisemman kirjan, pelkästään takaumat ja hörhöttyneet demonikuvaukset yhteen nippuun kokoamalla. Löytyykö vapaaehtoisia?